Lensin Tashkentista Uzbekistan Airwaysin puolentoista tunnin lennon luoteis-Uzbekistaniin, Nukusin kaupunkiin, joka toimii myös autonomisen Karakalpakistanin pääkaupunkina. Eipä näkynyt lennolla muita turisteja... Nukusista lähdin käymään Aral-järvellä, tai no — mitä siitä nyt on ns jäljellä. Kohteena oli Mojnakin kylä, noin 200km pohjoiseen Nukusista. Mojnak oli aiemmin ollut iso ja tärkeä kalastussatama Neuvostoliiton aikana. Järven pinta alkoi kumminkin jo 1970 luvulla laskea, kunnes 1984 hommat piti Mojnakissa lopettaa koska vesi ei enää yltänyt tähän satamaan. Tätä veden vähenemistä jatkui sitten vielä pitkään - ja järven vesi muuttui suolaiseksi. Tähän on useampia syitä, mutta merkittävin oli Uzbekistanissa (vieläkin) harjoitettu puuvillan viljely, jossa käytettiin häikäilemättä Amu-Dariya joen vettä, joka saa alkunsa Pamir-vuoristosta ja joka aiemmin laski Aral-järveen. Myös Neuvostoliiton aikeet laajentaja Aral-järveä yhdistämällä suolaiset osat makean veden osaan pahensi vain tilannetta.
Mitä sitten Mojnakissa on? Pieni hiipuva kylä, ja entisen sataman edessä useita ruosteisia kalastusaluksia odottamassa kunnes eroosio ne pikkuhiljaa hävittää. Eipä sitten oikeastaan muuta. Itse järvelle olisi ollut vielä 250km matkaa, mutta sinne asti en viitsinyt lähteä, olihan matka Nukusista kestänyt yli kolme tuntia, ja takaisinkin pitäisi vielä päästä - koska Mojnakissa ei ole hotelleja, eikä missään muissakaan kylissä. Kävin tosin syömässä lounasta, ja yllätys, yllätys — sain paistettua karppia!! Hetkonen... mistäs ne kalat nyt tulee. Selvisi että lähellä on vielä pieniä vesialtaita, joissa kaloja kasvatetaan kyläläisten ravinnoksi. Vientiin asti sitä ei enää ole.
Myöhemmin illalla palasin uinuvaan Nukusin kaupunkiin, ja kävin vierailulla vielä upeassa museossa, jossa on kaikkea avantgard taiteesta historiallisiin koruihin ja pukuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti