Helvetin porteilla

Khivasta matka jatkui Turkmenistaniin, joka tunnetaan äärimmäisen diktatuuriin maana jota johtaa todella tiukalla otteella prosentti Berdimuhamedow, joka on järjestyksessään toinen maan prosentti. Turistit eivät pääse maahan ilman tiukkaa viisumiseulaa, ja vaikka sellaisen saa, on pakko ottaa valtion hyväksymästä matkatoimistosta opas matkan ajaksi. Olin suunnitellut olevani maassa kolme päivää, joista ensimmäisenä menisin ehkäpä maan mielenkiintoisempana pidettyyn kohteeseen - Helvetin porteille tai Helvetin ovelle, Darvazaan, palavan maakaasukraaterin luo.

Ylitin rajan Dashogousin raja-asemalla, jossa on tiukka tarkistus molempien maiden toimesta, mutta erityisesti Turkmenistan puolella. Onneksi opas tuli vastaan ja hoiti ohi kaikkien jonojen. Tullissa kyseltiin huumeista ja aseista, ja kuitenkin pengottiin laukku ja erityisesti matkalääkkeistä oltiin tarkkoja. Rajan ylitys kesti yhteensä noin tunnin, jonka jälkeen hyppäsin isoon maasturiin, jolla suunnattiin ensin 100km Konye-Urgench kaupunkiin. Kaikkialla oli isoa leveää katua ja prosentin kuvia. Kaupungissa lounaan ja päiväunien (!! Ravintolassa opas pyysi ison huoneen, jossa syötiin lattialla istuen ja myöhemmin leväten) lähdimme katsomaan paikallisia moskeilijoita satojen vuosien takaa. Ilman lämpötila oli jo helvetillinen tässä kohtaa, +42 astetta puhaltaen kuumasti Karakumin aavikolta päin. Tässä lämpötilassa en kauan viitsinyt nähtävyyksiä katsella, ja otimme suunnaksi Darvazan - jonne oli matkaa noin 270km.

Matka Darvazaan kulkee erään isoimman aavikon läpi, Karakumin, joka tarkoittaa mustaa tai ääretöntä aavikkoa. Ja jälkimmäisestä se vaikutti. Välillä eteen tuli joku täysin uusi kaupunki, jonka valtio oli rakentanut nomadi kansoille - mutta ei niissä kukaan asunut. Tiet jatkui ja jatkui, välillä todella huonokuntoisena ja välillä täysin uuden asfalttin päällä. Vihdoin illalla klo 18 jälkeen saavuimme Darvazaan — helvetin porteille. 

Darvaza syntyi vuonna 1971 kun silloisen Neuvostoliiton kaasuministeriön joukot tekivät porauksia alueella, ja yhden kaivannon porauslaitteisto räjähti. Tällöin he päättivät että sytytetään kaivanto tulee, jotta se sitten sammuu aikoinaan — eipä ole vieläkään sammunut. Paikalla ei ole mitään majoitusta tai ravintoloita, jonka ainoa tapa on nukkua teltassa ja tehdä ruoka itse. Niinpä mekin teimme. Ihmettelin tovin että miksi paikalle oli tullut toinen maastoauto ja kuljettaja — syynä se, että kuljettaja joka haki meidän rajalta ei saa ajaa autollaan pääkaupunkiin, vaan hänen on palattava takaisin. Tässä taas erityinen piirre tässä maassa. Sytytimme nuotion ja grillasimme shaslik lihoja iltapalaksi ja joimme ”tulivettä” eli vodkaa. Opas osoittui erittäin mielenkiintoiseksi henkilöksi, jonka kanssa keskustelimme pitkään - turvallisuussyistä en paljasta asiota. 

Aurinko laski dyynien taakse, ja kraaterin hehku alkoi voimistua. Oli aika lähteä taas kiertämään, nyt pimeässä, kraateria. Näkyä oli todellakin kuin maailmanlopun meiningistä. Kaasun liekit loimusivat ja kuumaa ilmaa nousi vasten kasvoja, välillä todellakin polttavan kuumaa. Yövyin noin 100 metrin päässä kraaterista, ja koska lämpötila oli vieläkin noin kolmekymmentä astetta pidin teltan oven auki koko yön. Punainen hehku ja kaasun kohina tuntui teltassa. Ketään muita turisteja ei ollut paikalla — olin koputtamassa helvetin portilla aivan yksin....